Niin siinä sitten kävi. Yritys oli hyvä kymmenen, mutta vieroitusoireet jo pelkästään tupakkamerkin vaihtamisen jälkeen oli niin valtavat, että päätin ottaa aikalisän ja kerätä hermoja seuraavaa yritystä varten. Vähentää aijon silti, mutta merkin vaihtaminen miedommaksi oli huono idea.

Oireina oli hikoilu, tärinä, huimaus ja tolkuton vitutus, josta sai osansa niin mies, lapsi kuin työkaveritkin. Eilisen illan jälkeen päätin sitten marssia kauppaan ja hakea sitä tuttua ihanaa L&M punaista. Nyt on jälleen olo kutakuinkun normaali.

Millä ihmeellä tämän saisi hoidettua ilman, että ihmissuhteet kärsii?? Nyt sitten uusi strategia on se, että alan säännöstellä polttamistani. Tupakka tunnissa, ei yhtään enempää, mieluiten vähemmän. Katsotaan miten tämä sitten onnistuu, vai onko minut vangittu ikuisiksi ajoiksi tupakan orjaksi???

Päivä kaksi miedomman tupakan orjana. Eilen oli kieltämättä harvinaisen vaikea päivä. Kävin apteekista hakemassa 4mg Nicotinellia, mutta ainokaistakaan en ole vielä ottanut. Sen verran pakkausta raotin, että pakkausselosteen sain otettua lukuun. Hakumatkalla kädet tärisi ja kotiin palattuani otsa oli hiessä. Loppuilta kului hermoillessa ja kiukutellessa. Pistää vain miettimään, että jos jo pelkkä nikotiinimäärän laskeminen aiheuttaa tällaisia oireita, niin mitä on kun polttamisen jättää kokonaan? Onneksi loppuilta meni suht koht siedettävästi. Otin yhden oluen ja pari kuppia kahvia, niin elämäkin alkoi jälleen hymyilemään. Mitähän luulette. Jos vaihdankin tupakan kaljaan. Olisiko parempi vaihtoehto?? Eikös mallasjuomat edistä joltain osin terveyttäkin jonkun Ruotsalaistutkimuksen mukaan.

No onneksi vielä en edes henkisesti suostu hermoilemaan täystupakointikieltoa. Elän päivän kerrallaan ja olen päättänyt, että viimeistään tumppaan viimeisen savukkeen 4.10. Se on se ehdoton takaraja. Siihen asti sauhuttelen tuota miedompaa merkkiä ja rouskuttelen välillä nikotiinipurkkaa pahimpaan ahdistukseen.

Tällä hetkellä eniten mielessä pyörii kaikki ne tilanteet, joissa tiedän, että minulla tulee olemaan lopettamisen kanssa pahimmat paikat. Ainakin tässä vaiheessa niitä tuntuu olevan vähän liiankin montaa eri sorttia.

1. Aamusavut. Aamukahvi ja tupakka parvekkeella. Siitähän se päivä alkaa! Herranen aika, sitä herää tuoksuvan kahvikupin äärellä (josta ei tosin haista mitään, koska hajureseptorit "mitä ne on?" on kärventyneet liiasta sauhuttelusta jo aikaa sitten), sytyttää aamun ensimmäisen savukkeen ja tuijottaa hölmönä parvekkeen nurkkaan, koska ajatukset on vielä aivan sekaisin liian aikaisesta herätyksestä. Kahvi jäähtyy kuppiin, mutta tupakka palaa ihan huomaamatta filtteriä myöten. Miten tätä ilman voisi elää?!

2. Ruokasavut. Ah nuo maistuvimmat herkkusavut ikinä. Mikä sen ihanampaa, kuin vatsa täynnä lösähtää penkille ja kas, jälleen sormien välistä nousee savua.

3. Vitutussavut. Varmasti tiettyjen hetkien ehdottomat ykkösavut. Parhain tapa poistaa pahimmat höyryt, on läimäyttää ulko-ovi auki ja ottaa aikalisä tupakkatuotteiden kera itsekseen puhisten. Aijotaanko nämäkin oikeasti riistää minulta!? Kääks.

4. Ne kuuluisat "sen" jälkeiset savut. Ikäväkyllä minun taloudessani tämä ei onnistu raukeana lakanaan kääriytyneenä, sinistä kattoa kohti kiemurtelevaa savukiehkuraa katsellen, mutta ihan yhtä hyviltä ne maistuu talvitakki päällä parvekkeen taitettavalla jakkarallakin.....oikeasti.

5. No jos sinä, niin minäkin savut. Nämä on ne kuuluisat myötäelämisen savut nämä. Mikähän siinä lie, että kun toisen tupakoitsijan käsi käy taskulla, niin suhteellisen pian palaa nortti seurassa olevankin suupielessä.

6. Nyt en jaksa tehdä töitä, joten pidänpä tupakkatauon savut. Nämä on varmaan ne kaikkein hyödyllisimmät savut nämä. Miten muuten voisit työaikana seistä kädet taskuissa taivaanrantaan katsellen? Tupakka huulessa silläkin laiskottelulla on oma tarkoituksensa. Todennäköisesti ohikulkijat kuvittelevat sinun tekevän jotain äärimmäisen tärkeää ajatustyötä. Ilman tupakkaa sekin näyttää vain hölmöltä.

7. Ja sitten ne viimeiset. Yötupakka. Se joka poltetaan silmät sikkuralla puoliltaöin, kun olisi pitänyt olla nukkumassa jo pari tuntia sitten jottein aamu puoli kuusi väsyttäisi niin perkuleesti.

Miten tästä selviää? Miten kummassa ja ihmeessä näistä voi luopua? Ja kaiken lisäksi on ne kaikki välitupakat. Ne tupakat jotka vain eksyy huulille ilman sen kumemmpaa ajattelua tai mielihalua. Ne on ne pirullisimmat veijarit. Niiden olemassaolon huomaa vasta kun filtterinkanta häämöttää, tai tumppi on jo tuhkakupissa.

Mutta kyllä se tästä. Minä olen luottavaisin mielin tulevaa ajatellessani. Ainakin tiedostan ne paikat joissa tulee ongelmia, joten ehkä myös osaan varautua niihin ennakolta.

Olin 13v tyttönen, yläasteen aloittanut ja kovin kokeilunhaluinen. Ystäväni oli maistellut tupakkaa jo kuudennelta luokalta lähtien, mutta minä olin juossut tupakansavua karkuun minkä kerkisin, jottei vaatteeni edes saisi osakseen passiivista tupakointia ja äitini nenä mahdollista hajuefektiä kotiin palattuani. Mutta mitä tapahtui tuona talvisena päivänä metsän laidassa? No jostakin syystä otin ensimmäiset savut, kädet täristen ja suurta jännitystä tuntien.......ja seuraavana päivänä ostin oman L&M punaisen askin. Pienen ja siron, sellaisen 10kpl satsin. Siitä se lähti. Pientä huimausta tuntien kömmin aina välitunnilta takaisin luokkahuoneeseen ja monta kertaa sain aikaan oksennusrefleksinkin silkasta liiasta innokkuudesta heti alkuunsa. Nuori kroppani ei ollut tottunut tupakkaan, enkä ymmärrä miksi sen siihen koskaan totutinkaan.

Nyt, 11v myöhemmin olen tapatupakoitsija ja erittäin riippuvainen aamun ensimmäisistä, illan viimeisistä ja kaikista sillä välillä olevista henkosista joita vain irti saan. Lopettaminen on pyörinyt mielessä kauan, mutta aikaiseksi en ole saanut, en sitten millään ja jos totta puhun, niin viimeisiä savuja en ole vetänyt vieläkään, mutta kohta....ihan kohta. Viimeinen aski, tai ainakin toiseksi viimeinen on jo menossa. Vaihdoin eilen punaisesta siniseen, ajattelin, että jos totuttaisin kehoani vähän vähempään nikotiiniannokseen pikkuhiljaa. Jos tänään saisin ostettua ensimmäiset nikotiinivalmisteeni. Katselin netistä sivuja ja erilaisia vaihtoehtoja ja tulin siihen tulokseen, että joko laastari, tai purkka on se minun juttuni. Katsotaan nyt kumpaa ostan ensin.

Yksi positiivinen asia tässä on se, että mieheni on päättänyt lopettaa samaan aikaan kuin minäkin, mutta en sitten tiedä onko se henkinen tuki, vai rasite, kun molemmat kiroaa toisilleen vieroitusoireissaan täristen. Katsotaan mitä tästä tulee.

Blogin halusin aloittaa sen takia, että näin pääsen itse seuraamaan omaa edistymistäni ja purkamaan omia tuntojani, vihojani ja positiivisiakin asioita. Jos tätä kautta löytäisin myös vertaistukea, tai auttaisin jotakuta muuta tekemään sen päätöksen, joka varmasti on pidemmän päälle parhain ratkaisu koko loppuelämän kannalta.

Tässä nyt niitä asioita joita minä haen lopettamisella.

1. Ei enää yskitä. Ärsyttävää röhiä parvekkeella aamun ensimmäiset kaksi tuntia vapaa-aamuina.

2. Ei enää hajuhaittoja. Hirveää kun ei edes itse haista kuinka pahalle lemuaa, mutta varmasti en ainakaan ruusunnupuille, se on varma.

3. Jos joskus päätän vielä raskautua, niin eipähän tarvitse miettiä tupakanpolton lopettamista enää siinä vaiheessa, kun operaatio on jo suoritettu.

4. Voi tätä rahan menoa. Josko sitten lähtisin sille maailmanympärimatkalle, johon säästetyt rahat kaikkien tupakanlopettamista kannattavien sivujen mukaan sitten joskus riittävät?

5. Keuhkosyöpä ja muut keuhkoahtaumataudit eivät kuulu kategoriaan (jee, näin haluan päättää elämäni), joten niiden riskin pienentäminen ei ainakaan ole se syy miksi haluaisin jatkaa tupakointia.

6. Asun toisessa kerroksessa, enkä koe normaaliksi sitä puuskutusta ja läähätystä joka on aina osani kotiovelle päästyäni, vaikka muuten peruskuntoni onkin ihan siedettävä.

7. Kukapa haluaisi oikeasti maistua tuhkakupille? En ole itse konkreettisesti kokeillut miltä se tuntuu, mutta tuhkista tyhjentäessäni ei ainakaan ensimmäisenä ole mielessäni, että moiskautanpa tuohon kylkeen oikein mojovan pusun.

Syitä on enemmänkin, tietenkin, mutta niistä ei nyt muistu enempää mieleeni koska ensimmäiset vieroitusoireet ovat tulleet jo silkasta myötätunnosta, kun ajattelen edes tulevaa. Ja tietenkin oma osansa on tuolla merkin vaihtamisella miedompaan eilispäivänä. Mutta toivon, että jaksan kirjoittaa tätä blogia ja toivon suuresti, että jossain vaiheessa voin kirjoittaa kissan kokoisella fontilla ja alleviivattuna, että OLEN ONNISTUNUT!!!